30.11.06

Kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?

Äitiyteen kuuluu monenlaista. Muun muassa sitä, että hieroo puoli yötä lapsen kivistäviä jalkoja. Eikä edes mieti, että jättäisi hieromatta.

En tiedä, mikä Viisivuotiasta vaivaa - levottomat jalat, suonenveto vai kasvukivut. Vaiva on sen verran harvinainen, ettei ole tarvinnut ottaa selvää. Olisiko tämä ollut toinen kerta tämän vuoden puolella. Toistaiseksi en ole keksinyt, mikä muu auttaa kuin hieronta. Vinkkejä? Kukaan?

Toinenkin äitiyteen liittyvä kysymys rassaa mieltäni näin joulun alla. Mistä hitosta löytäisi Buzz Lightyearin ja hänen pahiksensa Zurkin?

Yleensä emme osta leluja lahjaksi, koska niitä tulee muutenkin ihan tarpeeksi kaiken maailman kumminkaimoilta. Nyt on sellainen poikkeustapaus, että Buzz ja Zurk ovat ainoat lahjatoiveet, jotka Viisivuotias on esittänyt (+ kolmen euron pilailuväline, joka kantaa herttaista nimeä pierupurkki). Jos yhtään tunnette nykylasten ahneutta, tässä kohdassa silmänne pullistuvat päästä ja leukanne loksahtaa napaan. Siis kuvitelkaa: vain kaksi lahjatoivetta! Ja niitä ei sitten löydy mistään. Paitsi ehkä jostain tilaamalla, mutta eihän mikään enää jouluksi ehdi. Dilemmaa kerrakseen.

Kahtiajako ei ole ohi

Kun Laskuri lakkasi toimimasta, siirryin Site Meterin käyttäjäksi. Pikku hiljaa olen tutustunut sen ominaisuuksiin, joista erityisesti maailmankartta on kiehtova. Joku on tullut Kukkamaalle Lähi-idästä! Jännittävää! Ellei suorastaan pelottavaa.

Hakusanat on Site Meterissä listattu jotenkin paremmin kuin Laskurissa. Uutuuden viehätyksen takia niitä on hauska seurata. Arvelen, että hakusanojen luetteleminen blogissa jakaa kansan kahtia: toisten mielestä se on mukavaa pikkuhupia ja toisten mielestä tylsempää kuin ... no, mikä nyt kenenkäkin mielestä on tylsintä mitä ajatella saattaa (olisin kirjoittanut tähän formulat, mutta kuulemma niitäkin joku katsoo, ja se saasteen määrähän on itse asiassa huolestuttavaa eikä sikäli ollenkaan tylsää). Takaisin pääraiteelle: minä kuulun ensimmäiseen ryhmään ja muutenkin teen täällä ihan mitä lystää, joten - ta-daa - seuraavaksi saatte kuulla, millä hakusanoilla Kukkamaalle on löydetty marraskuussa 2006.

Suurin osa lukijoista saapuu Blogilistan tai muiden kirjoittajien blogien kautta. Hakusanoista Kukkis ja Kukkamaa ovat yllättävän yleisiä. Mitähän kummaa niillä etsitään?

Tämän syksyn ykköshittejä hakusanarintamalla (pitikin päästä sanomaan) ovat olleet sotakuvat ja muut tämän hakusanan variantit. Miehiä kuvissa uppoaa arvatenkin tähän samaan kategoriaan? Ei täällä mitään muita mieskuvia ole näkynyt, valitettavasti. Satuin osumaan ajankohtaiseen asiaan kertomalla pappani rintamakuvista samoihin aikoihin, kun salaiset, rajut sotakuvat vapautettiin julkaisukiellosta. Pahoitteluni kaikille skandaalien etsijöille - täältä ette niitä löydä.

Pahoitteluni ja eioota muillekin, jotka hakevat täältä tietoa erilaisia kuvista, olipa kuvan aiheena sitten mummo, lihava tai vanha joulu.

Sivupalkin Kjell Westö -sitaatti tuo paljon kävijöitä. Hienon Helsinki-kuvauksen takia suosittelen kirjaa, vaikken olekaan itse vielä lukenut sitä kokonaan.

Oikea gulassi, lihapata + paprika ja ruokaa kiinankaalista ovat ymmärrettäviä hakusanoja, koska näitä on Kukkamaan ruokaosastolla käsitelty. Sen sijaan en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella hakusanoista tomaatti + nivelrikko. Miksi Google kuvittelee, että täältä löytyisi vastaus? Ja mikä on kysymys? Aiheuttaako tomaatti nivelrikkoa, vai parantaako se sen? Tästä pitäisi ottaa selvää.

Sinä, joka olet jaksanut lukea tänne asti, älä huoli! En aio listata ihan jokaista hakusanaa. Eihän siinä olisi mitään vitsiä, pikemminkin siitä voisivat kantapäät haljeta. Yhtä asiaa vain päivittelen. Onko kutsuni joutunut postissa hukkaan? Vai miksi täältä haetaan tietoa aiheesta linnan juhlat 06?

24.11.06

Hinta, jonka joudumme maksamaan valoisasta kesästä

Viisto valo
heijastuu hetken
hangesta.

Nostan kelkan seinää vasten.

Minä kuulun tänne
rommi kaakaoon
puut saunan pesään.

Vain hetken.

*

Runotorstain haasteen aiheena on kaamos.

23.11.06

Hei te englannin kielen taitajat

Onko teistä mitään omituista tässä uimahallin kuulutuksessa:

Dear customer. Please shower before going into the pool. Leave your swimsuit outside the sauna.

Kielen pintatason kökköyksistä en sano mitään, mutta. Tuleeko kenellekään muulle tästä sama olo kuin minulle? Nimittäin jos olisin suomalaisista uimahallitavoista tietämätön ulkkis, tämän kuulutuksen perusteella toimisin seuraavasti: ensin menisin suihkuun, sitten riisuisin uimapuvun saunan ulkopuolelle ja vasta sitten menisin altaaseen.

Jos tiedotus koostuu vain kahdesta päälauseesta, jotenkin sitä kaiketi odottaa, että ne liittyisivät samaan asiaan. Olettaa, että ne etenevät kronologisesti tai ovat muuten vain jotenkin loogisesti yhteydessä toisiinsa. Vai?

Samaisessa uimahallissa oli aamulla Koillisen Kantakaupungin Hunksien syyskokous, tai siltä ainakin näytti. En valita.

Ihan toiseen asiaan: Viisivuotias on nukkunut jo neljä peräkkäistä yötä kokonaan omassa sängyssään tulematta kainaloon. Äidillä on halivaje.

22.11.06

Kusti polkee, balalaikka soi

Taidan olla tulossa vanhaksi. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että maailma muuttuu pelottavaan suuntaan. Tämä on erilaista kuin ydinsodan tai ilmastonmuutoksen pelko. Syitä on kaksi: posti ja radio. Molemmat ovat ilmiöitä, jotka eivät näköjään oikein sovi nykymaailmaan mutta joihin pers.koht. suhtaudun hyvin lämpimästi.

Postiin minulla on ollut lämmin suhde lapsesta asti. Sinne kannoin kultaisen säästöpossuni, ja vastineeksi sain postimerkkejä, noita ihmelappusia, joilla pysyin yhteydessä maailman joka kolkkaan. Pienenä tyttönä olin nimittäin kova haalimaan kirjekavereita ja kirjoittamaan kirjeitä. Vieläkin tulee 1970-luvun postimerkin liiman maku suuhun, kun noita aikoja muistelen.

Myöhemmin posti kuljetti salmiakkia ja ruisleipää niille perheenjäsenille, jotka vuorollaan opiskelivat tai työskentelivät ulkomailla. Vielä myöhemmin postissa sai äänestää! Tämä oli tärkeää liikkuvaiselle ihmiselle, koska ikinä ei voinut tietää, missä heräsi varsinaisen vaalipäivän aamuna. Äänioikeuden käyttämättä jättäminen ei ollut mikään vaihtoehto.

Nyt ei posteja enää ole. Enimmäkseen on vain asiamiesposteja, joissa varsinainen bisnes on jotakin muuta ja postiasiat hoidetaan vasemmalla kädellä*. Postin asiakkaille ei ole tilaa eikä oikein postillekaan. Pakkauslaatikoita ei myydä, korteista ja paperitavarasta puhumattakaan. Vanhana postimyyntiasiakkaana olen elämänmuutoksen edessä: on pakko alkaa taas käydä kaupoissa, koska ei niissä sentään ole yhtä masentava tunnelma kuin asiamiespostissa.

Kohta ei ole radiotakaan. Ainakaan mitään sellaista kanavaa, jota viitsisi kuunnella. Olen ilmeisesti vanhanaikainen, koska minusta on kivaa, kun joku vieras ihminen valitsee levyt ja soittaa minulle mieleistäni musiikkia. Siis jotain muuta kuin listapoppia tai iskelmää. YleQ:n lakkauttaminen oli niin järkyttävä tempaus, että melkein lopetin tv-luvan maksamisen siihen. Tällä viikolla haudataan Radio City, joka ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut sitä mitä 1980-luvulla - mutta on tämä siitä huolimatta erään aikakauden loppu. Nuoruus on ohi. Nyyh.

Onhan noita nettiradioita, kai, mutta kun ne eivät kuulu meidän keittiön Tivolista.

*) Minulla ei ole mitään vasenkätisiä vastaan, monet parhaista ystävistänikin ovat vasenkätisiä. Sen sijaan kiskan poitsuilla on selvästikin vain yksi toimiva käsi, ja se on oikea. Kun sellaiset sällit laitetaan hoitamaan asioita myös vasurilla, siitä ei tule muuta kuin sotkua.

21.11.06

Kulttuurin kukka kaunis kukka

Viikkovitonen on kulturelli.

Koska olet viimeksi, tai oletko koskaan, käynyt (ja jos olet, niin mitä kävit katsomassa ja miksi):

1. Oopperassa?
Syys-lokakuussa katsomassa Beethovenin Fideliota. Käyn oopperassa vähintään kerran vuodessa, koska tykkään siitä. Voisin kydä useamminkin, jos tulisi vain lähdettyä. Pakokeinona arjesta ooppera on meitsin top-kolmosessa juopottelun ja ulkona liikkumisen ohella. Toisin kuin juopottelu ooppera ei rasita maksaa, ja toisin kuin ulkona oopperassa voi käyttää korkokenkiä.

2. Teatterissa?
Gulp, tästäpä onkin vierähtänyt pidempi aika. Viimeksi kävin Kom-teatterissa katsomassa Suomen hevosta. Onkohan siitä jo kaksi vuotta?

Kouluaikoina luuhasin paljon teatterissa mutta en enää nykyisin. Äiti-ihmisen vapaaillat ovat niin harvassa, että ne tuppaavat kulumaan erityisen lähellä sydäntä olevien asioiden parissa. Edellisestä kysymyksestä voi päätellä, että näitä ovat ooppera, ulkoilu ja juopottelu, mutta on niitä muitakin.

Isojen laitosteattereiden pönötys ei minua edes kiinnosta. Q-teatterin Pahaa tahtoa pikkuisen tekisi mieleni katsomaan, sitä kun on kovin kehuttu.

3. Galleriassa?
Kesälomalla kuuluu nuohota pikkupaikkakuntien kahvilat, keskiolutkuppilat ja näyttelyt. Onko Ruovedellä galleriaa? Jos on, kävin siellä heinäkuussa.

4. Museossa?
Ks. ed. Tänä syksynä en ole ehtinyt museoon, mutta pidän niistä kovin. Heti kun kalenterissa on tyhjää ja ulkona harmaata ja surkeaa, säntäämme Viisivuotiaan kanssa kansallismuseoon. Näin on sovittu. Sään puolesta voitaisiin mennä milloin tahansa tästä hamaan kesäkuuhun asti, mutta kalenteri on kinkkisempi juttu, koska aikaa pitäisi olla mieluiten koko päivä. Eihän minulla mitään tähdellisempiä menoja ole, mutta Viisivuotias on kysytty heppu esim. isovanhempiensa (6 kpl) keskuudessa.

5. Baletissa?
Huhtikuussa 2005 kävin Pietarin Mariinski-teatterissa katsomassa jotain todellista klassikkoa ... Olisiko ollut Joutsenlampi? Vaikka en nyt muista, mitä olin katsomassa, tilaisuus teki minuun kyllä vaikutuksen. Erityisesti ihailin perinteikästä teatterirakennusta, venäläistyylistä pukuloistoa ja orkesterin upeaa meininkiä. Myös lämpiöbaareille annan täydet pisteet.

En käy baletissa kovin usein. Elämässäni olen käynyt ehkä kolme kertaa, ja kertaakaan en ole maksanut lippua itse. Mariinskiin pääsin miehen työkeikan takia. Olen iloinen, että pääsin.

Elämä on lyhyt, nukkuakin pitää, ja tehdä töitä. Kaikelle hienolle ei ole aikaa vaikka tahtoisikin. Tanssitaide ei ole raivannut tietään lähimpänä sydäntäni olevien asioiden listalle.

20.11.06

Runo

Kun heräsin, merta ei enää ollut,
oli kostea, valkoinen valo,
sen sisällä peili,
sukellukset ja siiveniskut.

Nousen katolle
pukeudun sumuun.
Joka minut täältä hakee
saa silmäni ja sydämeni.

Älä hölmöile
et voi luvata pois
sitä mikä ei ole sinun.

Lepää vähän.
Ota onnea kädestä kiinni
ja silitä sen vatsaa.

*

Runotorstain haasteen aiheena on valkoinen.

17.11.06

Ehkä maailman kulunein vitsi ja pari muuta asiaa

Minun piti äsken luoda kansio ja antaa sille nimeksi "painokelpoiset". Arvannette, mitä siitä tuli.

Niin siitä eilisestä: olimme totta tosiaan vähän jossain. Istuimme baarissa, siemailimme hyvää olutta ja juttelimme enimmäkseen työhön liittyvistä asioista. Kuten aikakauslehtien ilmoitusmyynnistä ja siitä, miten blogit ja wikit muokkaavat ihmisten suhdetta muihin medioihin. Tämä on edistystä, koska pitkän aikaa Viisivuotiaan syntymän jälkeen pystyimme puhumaan vain kakkavaipoista, päiväkodin tädeistä ja sen sellaisesta. Ehkä vielä joskus etenemme niin pitkälle, että oikeasti keskustelemme henkilökohtaisista asioista, siitä, mikä meitä liikuttaa. Esmes seuraavassa elämässä voisin hyvinkin kuvitella, että näin käy.

Tulimme kotiin varttia vaille yhdeksän, juuri kun pappa oli lukenut äänensä käheäksi Kolmea iloista rosvoa ja yövalo oli sammutettu. Ehdimme toivottaa Viisivuotiaalle hyvää yötä ja saattaa papan matkaan kiitoksin, ja sitten alkoikin Lost.

Erittäin onnistunut ilta. Voisin vaikka joskus ottaa uusiksi.

16.11.06

Päivitys

Presidentinvaaleihin liittyy kaikkea kivaa, esimerkiksi vaalimainoksia. Enää meillä ei itketä.

Tämän vielä halusin jakaa kanssanne: Eilen raahustin töistä kotiin jo valmiiksi kauhuissani siitä, millainen sotku illalla olisi siivottavana. Vaan katso! Meillä asuvat miehet ja heistä varsinkin se isompi olivat siivonneet jo kaiken. Oli imuroitu, pesty vessa ja raivattu tavaroita paikoilleen. Siivota piti, koska tänään tulee pappa Viisivuotiasta hoitamaan. Menemme illalla käymään vähän jossain. Kahdeksaksi kotiin ja silleen, mutta ehtii sitä siinäkin. Vähän jotain.

15.11.06

Vaalivilppi, vallankumous, valistunut itsevaltius?

Perheessämme on presidenttiehdokas.

Viisivuotiaan päiväkodissa pidetään itsenäisyyspäivänjuhlat, joihin tietenkin tarvitaan presidentti ottamaan vieraita vastaan. Jokainen ryhmä sai valita oman ehdokkaansa, joista äänestetään koko päiväkodin presidentti, ja Viisivuotias tuli valituksi omasta ryhmästään.

Viisivuotias on suuressa vaarassa joutua ottamaan viran vastaan, koska kaikki kaverit ovat kuulemma ilmoittaneet äänestävänsä häntä. Stressiähän siitä tulee. Parina iltana meillä on nyt itketty aiheesta "mä en halua olla presidentti!". Ilmeisesti pahinta asiassa on se, että presidentti joutuu valitsemaan itselleen vastakkaista sukupuolta olevan presidenttipuolison. Viisivuotiaan parhaissa kavereissa on sekä tyttöjä että poikia, mutta siitä huolimatta tytön valitseminen on äärimmäisen noloa.

Olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämmekin siitä, että 1. on hienoa olla ehdolla 2. voi olla ettei silti joudukaan valituksi ja 3. jos joutuu, homma on helppo ja hohdokas ja kaveriksi voi valita vaikka päiväkodin pienimmän tyttövauvan. Ei mene perille. Periaatteessa en haluaisi opettaa lapselleni, että on ok luovuttaa. Toisaalta pojan suru on niin suuri ja asia niin vähäpätöinen, että tekisi mieleni pyytää päiväkodin väkeä vaihtamaan ehdokkaaksi toiseksi eniten ääniä saaneen. Tai edes sormeilemaan varsinaista vaalitulosta etukäteen. Niinhän isossa maailmassakin tehdään.

Ongelma olisi huvittava ellei se olisi niin sydäntäsärkevä.

Kannat kattoon

En tiedä, millaisessa maailmassa oikein kuvittelen eläväni. Yllätyn nimittäin mahdottomasti joka kerran, kun jokin tuote tekee sen minkä lupaa. Niin kuin nyt esimerkiksi Schollin Cracked heel creme. Nimensä mukaisesti se parantaa halkeilleet kantapäät muutamassa päivässä. Ihme homma.

13.11.06

Tarina nukahtamisen helppoudesta

Puolitoista vuotta sitten Viisivuotias, silloinen Kolmivuotias, oppi nukahtamaan itsekseen. Luettiin iltasatu, ehkä laulettiin jotain, syliteltiin vähän, ja poika jäi sänkyyn odottamaan unta, joka yleensä tuli pian. Ehtona oli, että hän sai uinahtaa isin ja äidin sänkyyn, jossa sitten kaikki kolme nukuimme koko yön enemmän tai vähemmän sikeästi. Oli montakin syytä siihen, että homma toimi äärimmäisen hyvin. Oman aikansa.

Viime talvena otettiin pari kertaa puheeksi, että silloinen Nelivuotias siirtyisi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta pelkkä puhe nostatti sellaisen vastalauseen, että asia haudattiin. Lapsen sänky oli vierasvuoteena ja lelujen säilytyspaikkana.

Viisivuotias on edelleen maailman herttaisin, suloisin ja paras unikaveri - periaatteessa. Käytännössä on montakin syytä siihen, miksi perhepeti ei enää niin kovin hyvin toimi.

Ensinnäkin olemme aika isoja jo. Kun Viisivuotias kesken yön päättää heittäytyä sänkyyn poikittain, isi ja äiti ovat vaarassa pudota sängystä tai saada muuten vaan vakavia ruhjeita.

Toiseksi Viisivuotias on peittodespootti. Hän ei käytä peittoa, ja niinpä muidenkaan ei tarvitse käyttää. Minä taas tykkään kääriytyä peittoon kokonaan, ja Viisivuotiaan isikin jättää vain varpaat ulkopuolelle (sivumennen: eikö ole ällöttävä tapa?). Lämpiminä kesäöinä ilman peittoa pystyy nukkumaan mutta nyt syssymmällä enää ei.

Kolmanneksi minua alkoi hotsittaa kokeilla, miltä tuntuisi vuosien tauon jälkeen nukkua kahdestaan aviomieheni kanssa. Tähän ei ole mitään perusteluja. Varsinaisen avioelämän lutviutumiseen perhepeti ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, kyä ne on ihan toiset voimat jotka siinä jyllää. Sylikkäin nukkumisestakin on turha haaveilla, koska miehen vaatima nukahtamisreviiri on normaalioloissa Keravan kaupungin kokoinen (Siperia on opettanut miestä vaadittaessa nukahtamaan vaikka lapsen jalka suussa, mutta tämä ei ole se vaihtoehto, jonka hän itse valitsisi). Herkesinpä kuitenkin muistelemaan, millaista se on, kun parisängyssä on vain kaksi aikuista, ja koska en oikein muistanut, tuumasin, että sitä olisi syytä kokeilla.

Yhtenä iltana viime viikolla Viisivuotias siivosi isänsä kanssa lelut huoneensa lattialta ja minä petasin sängyn. Uniaikaan mentiin Viisivuotiaan sänkyyn lukemaan, täkynä uusi kirja, Kolme iloista rosvoa. Luettiin kunnes flunssaiselta äidiltä meni ääni ja laulettiin vähän (ei ole mennyt musiikinopiskelu hukkaan, sillä pystyn laulamaan vielä silloinkin, kun en enää pysty puhumaan, t. nimim. "sitä ämmää ei sitten millään saa hiljaiseksi"). Äiti lähti keittämään teetä, ja ukkeli jäi omaan sänkyynsä. Pari "mä en saa unta omassa sängyssä" -huutoa kuultiin, mutta niiden tehoa vähensi huimasti uninen ääni, haukotukset ja kroohpyyh.

Ensimmäisenä yönä Viisivuotias heräsi puoliksi, ei tajunnut, missä oli, ja alkoi itkeä. Isi kävi hakemassa lapsen viekkuun. Toisena, kolmantena ja neljäntenä yönä Viisivuotias huusi äitiä tai vaihtoehtoisesti isiä, ja taas hänet käytiin hakemassa kylkimyyryksi. Viidentenä yönä lapsi nukkui aamuun asti omassa sängyssään. Kuudentena yönä, joka oli viime yö, hän taas heräsi, huusi kerran äitiä mutta nousi saman tien itse ja tepasteli viereiseen huoneeseen vanhempien väliin.

Aamulla tunsin itseni hieman huonoksi äidiksi, kun en ollut herännyt lapsen hihkaisuun (kolmio-yskänlääkkeellä lienee osuutta asiaan), ja vakuuttelin, että ensi yönä kuulen kyllä. Tähän Viisivuotias totesi: "Ei sun tarvi mitään kuulla!" - "Ai tuutko sä taas yksin isoon sänkyyn?" - "No joo!" Äänensävy teki aikapoimun kymmenen vuoden päähän: v*tun mutsi sä mitään tajuu!

Voiko tämä olla näin helppoa? Mennäkseni asian ytimeen: miksei tätä kokeiltu jo aiemmin?!

Edit: Kiitos Kauran kommentin huomasin, että jutusta puuttui punainen lanka. Salainen haaveemme oli, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa!

10.11.06

Karppigulassi isänpäiväksi tai muuten vain

Uudessa Hyvä fiilis-keittokirjassaan Jyrki Sukula hehkuttaa vähä-sitäsuntätäisen ruokavalion autuutta. Meillä syödään tavallista sekoruokaa, mutta siitä huolimatta teki mieleni kokeilla kirjan ohjeita. Ainut ruoka, johon siihen hätään löytyi aineksia, oli Sukulan gulassiksi kutsuma lihapata. (Sanon näin, koska olen joskus syönyt oikeaa unkarilaisten ystävien tekemää gulassia. Pieni brassailu piristää aina, eikö teidänkin mielestänne?)

Kirjan kuvassa gulassi näyttää kastikkeelta, mutta meillä siitä sukeutui maukkaan liemevä keitto, vaikka kerrankin noudatin ohjetta melko tarkkaan. Ruokaa tuli niin paljon, että meidän huushollissa ainut riittävän vetoisa astia oli wokkipannu. Kolme henkeä söi kaksi päivää tätä kirjassa neljälle tarkoitettua määrää.

Gulassi (s)karpeille syöjille:

Mausta 800 g suikaloitua naudan sisäpaistia karkealla suolalla, mustapippurilla ja yhdellä teelusikallisella chilijauhetta. Ruskista pannulla rypsiöljyssä. Lisää purkillinen tomaattipyrettä ja litra lihalientä (tai litra vettä ja sopiva määrä liemikuutioita). Anna hautua.

Suikaloi yksi punainen paprika ja kaksi salottisipulia. Ohjeessa käskettiin suikaloida myös isohko määrä (olisiko ollut 600 g) savoijinkaalia, mutta sitä ei meidän kaupasta löytynyt, joten käytin sen sijaan noin puolikkaan isosta kiinankaalista. Kuullota paprika-, sipuli- ja kaalisuikaleita rypsiöljyssä ja lisää lihan joukkoon - tai vaihtoehtoisesti lihat kastikkeineen kasvisten joukkoon, kummat nyt sattuvat olemaan isommassa astiassa. Wokkipannu toimi erinomaisesti.

Lisää kaksi murskattua ja pilkottua valkosipulinkynttä ja kaksi ruokalusikallista valutettuja kapriksia. Laita kansi päälle ja jätä hautumaan. Tällä välin ehtii hyvin paistaa muffinsseja, tiskata, leikkiä lapsen kanssa tai mitä sitten tekeekään. Kun liha on sopivan mureaa, lisää 12 halkaistua kirsikkatomaattia (tarkka pitää olla!). Liemestä tulee mieto mutta maukas. Jos haluat, voit terävöittää sitä tässä vaiheessa tabascolla.

Tarjoa ruoan kanssa smetanaa tai ranskankermaa. Me söimme lisäksi myös
Pastanjauhajien inspiroimia aurajuusto-punajuurimuffinsseja - ihan vain siksi, että mieleni teki tehdä niitä, ja yllättävän hyvin ne sopivat gulassin kavereiksi. Muutkin lisukkeet varmasti toimivat. Jos isi on kova poika syömään perunaa, ei muuta kuin pottukattila tulelle.

8.11.06

Fotofemman jälkimainingit - kuka pitäisi kaikesta huolta?

Kun olin lapsi ja mummon luona hoidossa, hän aina silloin tällöin kaivoi esiin suuren vihreän laatikon, jossa oli kymmenittäin ellei sadoittain vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Kuvat tuntuivat käteen erilaisilta, osa karheilta, osa sileiltä, ne olivat erikokoisia, jotkut repeytyneitä ja toiset kellastuneita. Katselimme kuvia yhdessä, ja mummo kertoi kuvien ihmisistä. Lapselle se oli kuin satua, paitsi että - vielä parempaa - se oli totta.

Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?

Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.

Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?

Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.

Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?

7.11.06

Hupia kuvista

Tällä kertaa viikkoviitonen käsittelee itselleni läheistä aihetta, valokuvausta. Pidän hyvistä valokuvista, koska olen joutunut katselemaan niitä työn puolesta sen verran, että niiden estetiikka on alkanut avautua. Toinen syy siihen, että pidän valokuvista, on se, että olen muistelufriikki. Yhteen valokuvaan saa pakatuksi enemmän muistoja kuin paksuun päiväkirjaan. On kiva katsoa omia vanhoja kuvia ja myös historiallisia kuvia, esimerkiksi tätä:














Kuva lainattu osoitteesta teachingamericanhistorymd.net.

1. Millä valokuvaat (kameralla tietty, mutta millaisella — onko sinulla useampikin ehkä)?
Kahdella idioottivarmalla pokkarilla, joista toinen on digi ja toinen ei. Molemmat ovat jonkin sortin testivoittajia, ja kumpaankaan en ole täysin tyytyväinen. Digissä on niin huono salama, että sisällä sillä ei voi kuvata oikeastaan ollenkaan. Toiseen en ole kunnolla tutustunut, koska vietän vielä suruaikaa: ikävöin vuosi sitten edesmennyttä kinofilmipokkariani, jolla sai mahdottoman upeita kuvia.

2. Miksi valokuvaat ja mitä?
Lapsia, joskus myös aikuisia. Muuten en ole kaksinen kuvaaja, mutta muotokuvat onnistuvat toisinaan yllättävän hyvin. Silloin tällöin kuvaan myös mökkimaisemaa; kuvista voi seurata maiseman muuttumista vuosien kuluessa.

3. Pidätkö ottamistasi valokuvista?
Pidän. Aina en pidä teknisestä toteutuksesta, mutta kuvien kohteista pidän sitäkin enemmän.

4. Käytätkö mitään kuvapalveluja verkossa (esim. tulostusta, säilytystä, jakoa tms.)?
En. Ihan vanhanaikaisesti lähetän kuvia sähköpostissa, säilön niitä CD-levyille ja tulostutan valokuvaliikkeessä. On mulla Flickr-tili, mutta en ole jaksanut ottaa sitä haltuun.

5. Jos saisit valita kaikista maailman valokuvista yhden seinällesi, ihan minkä vaan, minkä ottaisit?
Minun mielestäni valokuvan paikka on ensisijaisesti lehdessä, albumissa tai tietokoneen näytöllä. Pianon ja työpöydän päälliset ovat täynnä oman lapsen ja sukulaislasten kuvia, ja se riittää. Taidetta varten ei ole kuin yksi vapaa seinä, ja siinä roikkuu jo kaksi maalausta. Kiitos mutta ei kiitos.

2.11.06

Taiteilija vierailee taas

















Talo, jossa asuu paljon lapsia
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta


Hyvää viikonloppua kaikille!

Vuodenaika iski kaupunkiin

Talvi on tullut, ainakin vähäksi aikaa. Kohtaan kylmyyden urheasti, pipo päässä ja goretex-popot jalassa, ja toistaiseksi olen vielä hengissä.

Eilen illalla lumi ja liukkaus yllätti Helsingin. Tähän väliin perinteiset jäkätykset: Miten ihmeessä se voi olla joka vuosi niin suuri yllätys? Jossain vaiheessa kuitenkin tulee pakkasta ja sataa jotain kiinteämpää, niin että kannattaisiko siihen jotenkin varautua? Hä? Ratikat luikastelivat kiskoillaan, vaihteet jäätyivät kiinni ja matkustajia kuljetettiin minne sattui.

Helsinkiläiset keli yllätti toimimaan täysin epäsuomalaisella tavalla. Kerron kohta, miten.

Olin menossa työasioissa Munkkiniemeen. Sen sijaan että olisin päässyt sinne suoraan nelosen ratikalla, löysinkin itseni kymppiratikan pysäkiltä Tullinpuomista. Vaihde oli jumissa, eikä ratikka päässyt kääntymään Mannerheimintieltä minnekään.

Hiihtelin lähimmälle taksitolpalle ja liityin joukon jatkoksi odottamaan taksia, jota ei vain kuulunut. Yksi porukasta soitti taksikeskukseen, ja kun kaksi autoa sitten tuli, jakaannuimme määränpään mukaan kahteen ryhmään ja jatkoimme matkaa kimppatakseilla. Viikonlopun aamuyön taksijonossa on joskus ennenkin kimppakyytejä ehdoteltu. Muuten en ole aiemmin moista kokenut. Voihan olla, että en vain matkusta taksilla riittävän usein.

Tänä aamuna maassa oli kauniit valkeat kinokset. Viisivuotias heräsi, katsoi ikkunasta ulos ja äimistyi. Miten nyt voi olla talvi? Äskenhän vasta oli syksy! Ei kai joulu mennyt ohi?! Ehtiikö vielä avaamaan joulukalenterin luukkuja??!!

Sellainen on talvi. Se saa ventovieraat menemään samaan taksiin ja viisivuotiaan huolestumaan ajan kulumisesta.

P.S. Eikö kukaan todellakaan ole kiinnostunut ostamaan asuntoa Tampereelta? Sopii vapaa-ajan asunnoksi tai ihan miksi vain. Lue myös kommenttiloota!

P.P.S. Hienoja postauksia blogi-identiteetistä ja bloggaamisen motiiveista on kasapäin, lukekaa vaikka Kriisin ja Saaran kirjoitukset. Mediksellä on myös aiheesta niin muheva postaus, että se kaatoi mun koneesta Safarin kerran toisensa jälkeen. Oma lukunsa ovat ulostulot ... Melkein tulee sellainen olo, että pitäisi pystyä sanomaan sanasensa näistä aiheista. Jätetään hautumaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.

1.11.06

Kun kerran treffi-ilmoituksia niin ...

Sukulaiset myyvät 46-neliöistä asuntoa vanhasta kivitalosta Tampereen keskustasta. Asunto on iso yksiö, jossa on keittiö, makuualkovi ja vaatehuone. Hintapyyntö 115 tuhatta. Ostaisin ite jos mulla olisi rahaa. Jos kenkään kiinnostuu, ottakoon yhteyttä nopeasti: kukkis ät kukkamaa piste net.

Taas meitä valistetaan

Onko Nelonen ottanut tehtäväkseen kansan sivistämisen ja kasvattamisen? Arkiaamujen lastenohjelmien uutuuksissa harjoitetaan terveys- ja ympäristövalistusta: Lazy town pistää "nuorten ruokailutottumukset ja elämäntavat remonttiin hauskalla ja humoristisella tavalla", ja Hydronauteissa "Neptuna-tytön tehtävänä on tutkia maapallon vesiä", mukana yhteistyössä Suomen WWF. Syksyn suursarjan sivuilla taas saa kysyä antiikin Roomasta, ja yliopiston asiantuntija vastaa.

Seuraan kehitystä iloiten, joskin hieman epäilevänä. Todellinen kulttuuriteko olisi mainosten jättäminen pois lastenohjemien väliltä. Ja yhden ohjelman ympärille kyhättyjen www-sivujen lisäksi voisi panostaa firman varsinaiseen sivustoon, että edes toimittaja löytäisi sieltä edes joskus hakemansa tiedon. Samalla puolella kuitenkin ollaan, kansaa valistamassa.

Meillä muuten on tv-lupa maksettu! Aloin maksaa sitä kymmenisen vuotta sitten eli heti kun tajusin, mitä kaikkea sillä rahoitetaan - muun muassa Radion sinfoniaorkesterin toimintaa. YleQ ja Ögonaböj lopetettiin, mistä emme ole oikein vielä toipuneet, mutta jäihän suomenkielisen telkkarin puolelle vielä paljon hyvää, ainakin Runoraati, TV2:n lastenohjelmat, linnan juhlat ja vaalien tulosillat. Mestareiden liigakin tulee tänä talvena kakkoselta (tosin en tiedä, kuinka paljon siitä on maksettu, enkä haluakaan tietää). Hyvä Yle!