Tänään on se päivä jolloin

Syksyn korvalla kuuluu aina miettiä, mihin tämä blogi on oikein menossa. Miksi kirjoitan tätä ja kuka tätä edes lukee?

En jaksa rasittaa teitä arkielämäni mitättömillä pikku sattumuksilla, niitä varten on naamakirjan statusupdatet. Ammatillisista tai yhteiskunnallisista aiheista minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ja sen voin sanoa duunin kahvihuoneessa. Ruokabloggaajaksi minusta ei ole, koska koko kesänä olen kokkaillut niin vähän, etten enää edes muista, mistä kettiö pannaan päälle (ai ei vai? no siitä se sitten johtuu). Fäshönbloggaajaksi minusta ei myöskään ole, vaikka mieleni tekisikin esitellä teille Tallinnan kenkäalennusmyyntien saaliini. Alkaisinko neulebloggaajaksi? Onhan mulla se 12 vuotta sitten aloitettu villapaidan tekele, jos vaikka nappaisin kuvan siitä.

Meemeihin on hauska vastata, mutta epäilen, että niitä on vähemmän hauska lukea, ellei sitten satu olemaan yhtä hulvaton kirjoittaja kuin Tiina. Näitä vastauksia lukiessani nauroin itseni tärviölle. Suosikkikysymykseni ovat numerot 24 ja 30.

Auringonkukkametsän yllytyksestä vastasin verkkosivujen tekijöille tarkoitettuun kyselyyn. Olisin vinkannut siitä teillekin, mutta kappas vaan, vastausaika on jo umpeutunut. Kaikenlaiset tutkimukset ovat aina hyödyllisiä, ja erityisen tärkeää on, että vastaajien joukkoon valikoituu sellaisia huipputyyppejä kuin sinä, minä ja Hentun Liisa. Siksipä pistinkin pystyyn oman kyselyni, se on sivupalkissa, vastatkaa siihen (kaikki jotka lukevat tätä riiderin ikkunasta, hopi hopi, tervetuloa tänne blogin puolelle!).

Jostainhan se on aloitettava. Blogillisen on pakko yrittää.

Sekavan jorinan päätteeksi jotain ihan muuta siltä varalta, että joku ei ole tätä vielä mistään lukenut tai on sattunut unohtamaan: ensi viikon perjantaina 5.9. on Alppilan Weeruskassa blogimiitti, johon ovat tervetulleita blogeja kirjoittavat, lukevat, kommentoivat ja muuten vain kiinnostuneet. Se tarkoittaa juuri sinua! Siellä ehkäpä nähdään.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Tänään on juuri oikea aika

Kesän kääntyminen syksyksi on hienoa aikaa. Koulu alkaa, jumppa alkaa, postiluukusta tupsahtaa Juhlaviikkojen ja oopperan ohjelma. Voi rapsuttaa mullat kantapäistään ja ruveta taas kaupunkilaiseksi. Mitä siitä, että loma on ohi ja illat kääntyvät pimeän puoleen - voi sytyttää kynttilän, istua parvekkeella ja katsella oudon riemun tuntein syysmyrskyssä taipuvia puita.

Lattiaremontti venyi kesäkuun puolelle, ja sen jälkeen en ole juurikaan viettänyt aikaani seinien sisällä pistämässä paikkoja kuntoon. Mitä siitäkään. Tällä hetkellä minua ei yhtään haittaa elellä keskeneräisessä huushollissa. Itse asiassa en ole aikonutkaan laittaa mattoja takaisin, menisivät uudet lattiat ihan hukkaan. Sitten kun lakkaa tarkenemasta villasukat jalassa, voin harkita asiaa uudestaan.

Sitä paitsi olen lapsesta asti salaa haaveillut siitä, että huonekalut olisivat väärissä paikoissa. Viltsun mielikuvitusleikissä lelut heräävät elämään öisin, minä taas kuvittelen, miten sisustus etsii yöllä itselleen uuden paikan. Violetiksi maalattu lasten piirustuspöytä käy ihan hyvin sohvapöydästä, ja sohvapöytä sopii mainiosti keittiön ikkunalaudan jatkeeksi. Läppäri on löytänyt itselleen kodin eteisen lipastolta, joka on salaa hiipinyt olkkarin nurkkaan ja toivoo, ettei sitä huomattaisi sieltä.

Joskus kirjoitin päiväkirjaani, että ansaitsen niin monta uutta alkua kuin on tarpeen. Niin me kaikki. Tervetuloa vanhat tutut ja satunnaiset kulkijat, käykääpä kommenttilootassa morjenstamassa. Baari on auki, saa tilata, mitä tykkää.